Aki Kaurismäki esittely

Lapsuudessa ”aurinko paistoi aina, yölläkin”.

Aki Kaurismäki (synt. 4. huhtikuuta 1957, Orimattila) on suomalainen elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja.
Kaurismäen ensimmäinen elokuvakokemus oli Tarzan-elokuva Orimattilan Kinossa 1960-luvun alussa. Kaurismäki on muistellut esitystä: ”En muista siitä elokuvasta kuin oikeastaan sen, että arabien näköiset jätkät ajoivat Tarzania takaa. Luultavasti tilanne oli juuri toisinpäin, mutta lapsihan ei ymmärrä elokuvan leikkauksesta yhtään mitään.”

Elokuvadebyyttinsä Aki Kaurismäki teki veljensä Mika Kaurismäen ohjaamassa Valehtelijassa (1981), jossa hän toimi toisena käsikirjoittajana ja pääosan esittäjänä. Siitä veljesten yhteistyö jatkui rock-dokumentissa Saimaa-ilmiö (1981) ja Mika Kaurismäen Arvottomissa (1982). Aki Kaurismäen ensimmäinen oma ohjaus oli Dostojevskin romaaniklassikon filmatisointi Rikos ja rangaistus (1983). Sitä seurasivat muun muassa Calamari Union (1985), Varjoja paratiisissa (1986) ja Ariel (1988).
Ohjaajan tähän asti menestynein elokuva on ollut Mies vailla menneisyyttä (2002), joka sai myös Grand Prix –palkinnon Cannesin elokuvafestivaaleilla vuonna 2002. Ohjaaja kiitti palkinnosta: ”Ensin kiitän itseäni ja sitten tuomaristoa.” Toistaiseksi viimeisin elokuva Laitakaupungin valot (2006) valittiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi, mutta ohjaaja kieltäytyi antamasta sitä kilpailuun mukaan.

Sakari Toiviaisen (2006) mukaan Laitakaupungin valot on ”elokuva yhteiskuntamme rikoksista ja tulevaisuuden haasteista, tarina ihmisestä, joka on yksi meistä ja joka kantaa ihmisyyden kaikkia tunnusmerkkejä, näyttäen valojen ja varjojen keskellä suuntaa kohti valoisampaa tulevaisuutta”.

Vuonna 1994 Kaurismäki vastasi Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä alakoululaisten kysymykseen elämän tarkoituksesta: ”Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.” Yksinkertainen lause, vaativa tavoite. Muotoilu kuvastanee osaltaan hänen elokuviensa maailmaa. Myös ohjaajan yhteiskunnalliset kannanotot ovat herättäneet huomiota.

Aki Kaurismäen ovat palkinneet paitsi lukuisat elokuva-alan toimijat myös useat kansalaisjärjestöt, kuten esimerkiksi eläinsuojeluyhdistys Animalia, ihmisoikeusjärjestö Amnesty International ja Sosiaalipoliittinen yhdistys. Mies vailla menneisyyttä sai Cannesissa myös ekumeenisen palkinnon. Perustelussa ekumeeninen jury totesi, että elokuva on ”hellyyden ja huumorin läpitunkema ja rinnastaa toisiinsa ihmisen sisäisen muutoksen ja yhteisön syntymisen”.

Hakeutuminen taiteellisen ilmaisun pariin näyttää Kaurismäen kohdalla tapahtuneen jo nuorena: ”Olin jo hyvin varhain päättänyt ryhtyä luovan työn tekijäksi. Tosin olin päättänyt ryhtyä kirjailijaksi.//…alun perin elokuvan piti olla vain harhapolku, mutta nyt sitä polkua on kuljettu jo yli kaksikymmentä vuotta”, hän totesi taannoin Parnasson haastattelussa. Hän on nimennyt suomen kielen ajattelunsa kodiksi ja myös haaveet kirjoittamisesta näyttävät edelleen elävän.

Kaurismäki on tunnustanut kiintymystään kirjoihin: ”Ne eivät keskimäärin petä ja jättävät mielikuvitukselle suuremman vapauden kuin vaikkapa elokuvat, mitä et tietenkään myönnä”, hän toteaa haastattelija Peter von Baghille kuin ystävällisesti kiusoitellen. Kaurismäen dialogi, kirjoina julkaistut käsikirjoitukset, iskevät haastattelulausunnot ja kokeilut kaunokirjallisuuden suuntaan osoittavat hänet suomen kielen suvereeniksi taitajaksi.
Kaurismäen kohdalla valinta elokuvan ja kirjallisuuden väliltä ei tunnu luontevalta; molemmat ilmaisumuodot ovat olleet hänelle läheisiä. Hän onkin esittänyt ajatuksen kulttuurin yhteydestä: ”Pääni on kyllä täynnä kirjoja ja elokuvia, mutta jos kysytään vaikutteita joudun vastaamaan, että niitä ovat kaikki kirjallisuus, kaikki kuvataide, kaikki sarjakuva, kaikki elokuva.”

Peter von Bagh (2006) on pitänyt leimallisena Aki Kaurismäen kykyä ”sulattaa ja omaksua”. Tätä puolta korostaa myös esimerkiksi Lauri Timonen näiden verkkosivujen artikkelissa Kameran muisti; erilaisten ainesten ja tyylien yhdistämisen taidossa hän pitää Aki Kaurismäkeä aikamme elokuvantekijöiden joukossa taidokkaimpana.

Kokemusten, muistojen ja yksityiskohtien verkostoon ovat sulautuneet ensimmäiset elinvuodet Orimattilassa, jossa ohjaaja sanojensa mukaan vietti ”onnellisen varhaislapsuuden kurkottelemalla herneenpalkoja naapurin pellosta. Aurinko paistoi aina, yölläkin.”

Tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti Aki Kaurismäen taiteen akateemikoksi 23.5.2008. Valtioneuvoston juhlasalissa pidetyssä juhlassa Matti Rantanen esitti Kaurismäen pyynnöstä Toivo Kärjen tangon Siks oon mä suruinen. Kiitospuheessaan Kaurismäki totesi: ”Kiitän asianomaisia tahoja luottamuksesta. Mieleeni tulee vain yksi lause. Se on Henri Murgerin kirjan lopusta: Nuoria ollaan vain kerran.”
Jari Paavonheimo

Lähteet:
Bagh, Peter von (2006): Aki Kaurismäki. Helsinki: WSOY.
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava.
Forss, Timo (2005): Väsynyt susi. Voima, 10, 17-18.
Puukko, Martti (2000): Keskustelu Aki Kaurismäen kanssa. Parnasso, 4, 468-474.
Timonen, Lauri (2006): Kameran muisti – Aki Kaurismäen tuotanto päähenkilöiden, metodin ja elokuvan historian näkökulmasta. Orimattilan kaupunginkirjaston Aki Kaurismäki –verkkosivut.
Toiviainen, Sakari (2006): Laitakaupungin poesia ja politiikka. Filmihullu, 3, 5-7.Esittely