Sanottua vuosien varrelta
”En voi kuva modernin arkkitehtuurin keskellä, koska kamerani ei pidä siitä.” Aki Kaurismäki Cannesin elokuvajuhlilla 2011, Etelä-Suomen Sanomat 20.5.2011.
”Uuden helvetinkoneen rakentamisen sijasta voisimme sammuttaa kauppakeskusten valot sunnuntaisin.”
Kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa Itsekkään harkinnan jääkylmässä vedessä, Helsingin Sanomat 9.5.2010.
”Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki, kirjailija Leena Krohn ja tieteis- ja tietokirjailija Risto Isomäki tukevat Animalian Turkistarhaton Suomi 2025 -kampanjaa.
Kaurismäki toteaa pitävänsä turkistarhausta ”viimeisenä niittinä ihmisyyden arkussa”. Animalia vaatii kampanjassaan, että Suomessa on laadittava suunnitelma tarhauksen lopettamisesta ja lopettamisen aikataulusta.”
Helsingin Sanomat 28.1.2010.
”Onhan se nimitys hieno homma ja tulee ihan oikealle miehelle.”
Akateemikko-nimityksestä STT:lle.
Etelä-Suomen Sanomat 24.5.2008.
”Tarkin muistoni alikehityksen vuosilta on se jatkuvasti petetty toive, että kumpi tahansa televisiokanavista alkaisi esittää ”Viikon villi länsi” -sarjaa. Toisin sanoen esittäisi minkä tahansa lännenelokuvan viikoittain mielivaltaisesti valittuna, mutta aina samana päivänä. Niin vähän me toivoimme, mutta vielä vähemmän saimme.
Toisaalta elokuvakerhot olivat luoneet meihin jatkuvan kaipuun yhä uusien elokuvien pariin, kiinnostuksemme oli rajaton, eturivin paikasta klassikkoelokuvaan taisteltiin verissä päin ja näissä kahakoissa saatuja arpia ihasteltiin yleisesti.”
”Sittemmin valtiovalta on korottanut elokuvakulttuurin ja sen mukana mahdollisuuden nähdä klassikkoelokuvia valkokankaalta samaan kastiin sotaveteraanien kanssa: arvostusta ja kunniaa osoitetaan, mutta vasta kuoleman jälkeen.
Syvästi tietoisena siitä, ettei kuvaruutu pelkästään säälittävän kokonsa vuoksi voi koskaan korvata valkokangasta, tartuin kuitenkin ilolla tilaisuuteen laatia Teemalle eräänlainen elokuvakerhon syysohjelmisto. Erityisesti siksi, että kyseinen kanava oli jo ehtinyt ilahduttaa mieltäni kiitettävällä klassikkotarjonnallaan.
Ajatus TV-kanavasta eräänlaisena julkisena elokuvakerhona ei ehkä ole pelkkää hourailua, sillä mikä tahansa ensinnäkin on tyhjää parempi mitä klassikkojen tarjontaan tulee ja siksi toisekseen Teema on onnistunut minulle tuntemattomien poppakonstien avulla hankkimaan esimerkiksi Howard Hawksin ”Vain enkeleillä on siivet” -elokuvan esitysoikeudet. Elokuvan, jonka näkemisestä uudelleen missä tahansa formaatissa olen ehtinyt haaveilla kolmisenkymmentä vuotta.”
Aki Kaurismäen Carte Blanche – Elokuvia kauneimmillaan. Saatesanat. YLE Teema. Syksy 2007.
Pian hän (Kaurismäki) tunnustaa, mikä on olennaisinta, että hänen kunnianhimonsa on hävinnyt täydellisesti.
”Se hävisi jo 1980-luvulla.”
Millaista se kunnianhimo sitten oli, kun sitä vielä oli, kysyn. Vauhdikasta, vastaa Kaurismäki.
”Ajattelin, että Suomi ei ole huonompi kuin muut maat. Että suomalainen elokuva on saatava maailmalle”, hän sanoo.
”Ja teinhän minä sen. Mutta se vaati veronsa”, Kaurismäki sanoo vihjailevasti.
”Olen käytännöllisesti katsoen kuollut mutta kävelen.”
Kaurismäen vanha haave on tehdä kirja.
”Taitaa jäädä haaveeksi”, Kaurismäki sanoo hiljaa.
”Dilemma on se, että Kafka ja Gogol on piestävä yhtä aikaa. Muita en laske edes kirjailijoiksi. Siinä on tekemistä jätkällä kuin jätkällä. Tuskinpa onnistuu.”
Kaurismäki täytti huhtikuussa 50. ”On äärettömän vapauttavaa olla viisikymppinen”, hän sanoo. Nuoruutta ei kannata enää edes haikailla, hän sanoo.
”Täytyy keskittyä tähän kolmanteen vaiheeseen eli kuolemiseen.” Sitten seuraa ajatuksen toinen osuus.
”Neljäkymmentä oli aika raakaa peliä. Ajattelin, hitto, ettei tästä toivu mitenkään. Viisikymmentä on makeaa, voi kuunnella Dave Lindholmia ja olla hiljaa.”
Helsingin Sanomat 24.5.2007 (haastattelija Veli-Pekka Lehtonen)
Mistä pidätte eniten elokuvanteossa: kirjoittamisesta, ohjaamisesta, leikkaamisesta”
”Pidän eniten musiikista. Siinä kaiken voi kääntää vastakohdakseen – komedian tragediaksi ja päinvastoin. Minulla on joskus ollut tarjolla 40 laulua yhteen kohtaukseen, eikä yksikään ole toiminut. Sitten jokin sopii täydellisesti syystä, jota en osaa selittää.”
Die Zeit -verkkolehti 2006, 51 (haastattelijoina Carolin Ströbele ja Bettina Hensel)
”Suomessa on tämä hieno perinne, että vainajista tehdään muisteluteoksia.”
Peter von Baghin Aki Kaurismäki -kirjan julkistamistilaisuudessa.
(Helsingin Sanomat 16.5.2006)
”PVB: Mennään tästä vielä taaksepäin ja mainitsemaasi yksityiskohtaan: luit ensimmäisen kirjasi jo nelivuotiaana. Miten se on mahdollista ja mitä luit?
AK: Aloitin Aku Ankasta, niin kuin moni muukin. Luin kirjaston lastenosaston kolmeen kertaan läpi, samoin äitini laajahkon kirjaston kursoorisesti. Toijalassa livahdin kielletylle aikuisten puolelle ja otin ensimmäisen kirjan aakkosjärjestyksessä: Han B. Aalbersen Bob ja Dafne, joka muistikuvani mukaan oli makeahko teinirakkaustragedia. Jatkoin siitä kuitenkin eteenpäin. Toisin kuin jokia rakastanut Michael Powell tai Louis Buñuel, tuo hiljaisten baarien ystävä, olen aina rakastanut kirjoja yli kaiken. Ne eivät keskimäärin petä ja jättävät mielikuvitukselle suuremman vapauden kuin vaikkapa elokuvat, mitä et tietenkään myönnä.
PVB: Elokuva on taiteista tärkein!
AK: Olisi aika alkaa keskustella siitä, täyttääkö se nykyisellään edes taidemuodon määritelmää. Enemmänkin se tuo mieleen Erich Frommin teoksen Pako vapaudesta.
PVB: Tuo lähentelee herjaamista…”
Peter von Bagh: Aki Kaurismäki (2006).
”Kirjoittajana olen niin laiska, ettei minulla ole pöytälaatikossa mitään, eikä ole koskaan ollutkaan, ei edes vahapaperia. Kirjoitan ainoastaan sen, mikä on pakko, enkä aina sitäkään. Usein vasta paikan päällä. Proosan puolella olen joskus kirjoittanut muutaman liuskan novellin Torakka, joka on tietenkin voimakkaan symbolisesti omaelämäkerrallinen. Skitsoidissa mielessä.”
Peter von Bagh: Aki Kaurismäki (2006).
PVB: Tässä elokuvassa [Mies vailla menneisyyttä] ihmisten arvokkuus on jälleen yksi tärkeimmistä asioista. Ihmiset, jotka elävät vaatimattomasti tai kurjasti, herättävät arvonantoa vaikka eivät mitään hyvyyden mannekiineja olekaan.
AK: Lukuisia nuoruuteni työsuhteita yhdisti se, että ne olivat yleensä sosiaalisen arvoasteikon alapäässä. Opin hyvin varhain katsomaan yhteiskuntaa ikään kuin sammakkoperspektiivistä. Kun ihminen on näennäisesti, sosiaalisesti, menettänyt kaiken, jäljelle jää ylpeys. Ennakkoluulo on ylempien luokkien etuoikeus. Primo Levin (Aselepo) ja Jorge Semprúnin (Kirjoittaminen tai elämä) keskitysleirimuistelmista voimme lukea, että silloinkin kun ihmisen fyysinen arvokkuus on murskattu fasistisen koneiston alle, on itsekunnioitus mahdollista säilyttää.
Peter von Bagh: Aki Kaurismäki (2006).
”Henkilökohtainen moraalini on kyllä ollut tiukka, mutta sosiaalisen vastuun kanssa on vähän niin ja näin. Se on ollut sellaista räpellystä. Olen pyrkinyt tekemään pieniä täsmäiskuja suuntaan jos toiseen, koska isompiin ei ole resursseja. Mutta jos näen jonkun suullaan katuojassa, kyllä minä käännän hänet ympäri ja mittaan pulssin.”
”Olen hieman allerginen taide-sanalle. Elokuvan tekeminen ei yleensä ole taiteiden rehellisimmästä päästä, enkä nyt koe, että sillä varsinaisesti voisi vaikuttaa mihinkään eikä oikein sanoakaan mitään. Kyllä kai tarinasta olisi löydyttävä vähintään jokin moraalinen lähtökohta.”
”Niin sanotut hyvinvoivat ei ole kovin mielenkiintoinen aihe.”
”Viihdehän on mainio asia eikä täällä pirukaan kestäisi ilman. Kauneimmillaan viihde ja taide kohtaavat kuten Chaplinilla ja Buster Keatonilla tai Ohukaisella ja Paksukaisella. Ennen aikaan tämä kohtaaminen oli vielä mahdollista ja toki joskus nykyäänkin, joskin harvemmin, kun elokuva on siinä jamassa missä on.”
”Loppu tulee viimeistään, kun kaikki intialaiset haluavat jääkaapin. Sellaista kulutuspiikkiä ei kestä mikään.”
”Raha ja sen äpäräpuoli, tekniikka, eivät pysähdy, kun ne on kerran irti päästetty.”
”Suomen kieli on vähäisen ajatteluni koti. Ei kai ihminen ole olemassa ilman kieltä.”
”Alkuperäinen ajatukseni oli ryhtyä kirjailijaksi, mutta juutuin elokuvaan.//Kyllä kirjoittaminen silti haaveissa siintää.”
Voima 10/2005 (haastattelija Timo Forss)
”Yleisö: Mitkä olisivat teidän autionsaaren elokuvanne?
AK: Ottaisin kaksi, Kulta-ajan ja Auringonnousun. Kyllä minä ottaisin Nanookinkin, varsinkin jos se autio saari olisi pohjoisella alueella niin oppisi hiukan selviytymistaitoja.”
Filmihullu 2005/4 (toimittaja Lauri Timonen)
”M: Mitä olen velkaa?
Mies: Jos näet minut suullani katuojassa niin käännä selälleen.
M: Sen teen.”
Mies vailla menneisyyttä (2003). (Ote kirjana julkaistun elokuvakäsikirjoituksen dialogista).
”Taitava käsikirjoittaja laatii myös kaksi tai kolme dramaturgisesti tarpeetonta kohtausta, jotka tuottaja tai ohjaaja voi kuvausaikataulun pettäessä (se pettää aina) suurieleisesti poistaa osoittaen samalla paitsi draamallisen kokonaisuuden hallintaa myös aseman ryhmän hierarkiassa.”
Mies vailla menneisyyttä (2003). (Ote kirjana julkaistun elokuvakäsikirjoituksen esipuheesta).
Aki Kaurismäki boikotoi Oscar-juhlia: ”Tämä on yksi hiekanjyvän veroinen moraalinen valinta tässä mielettömässä maailmassa.”
Helsingin Sanomat 20.3.2003 (Helena Ylänen)
”Ensin kiitän itseäni ja sitten tuomaristoa.”
Cannesissa 2002 Mies vailla menneisyyttä -elokuvan voitettua Grand Prixin.
”Luin noin vuosi sitten tämän lehden mielipidesivulta väitteen, jonka mukaan karhu ei kuulu Suomen luontoon. Samalla logiikalla kaikki siilit pitäisi joukkoteurastaa, koska ne auton kuollessaan saattavat puhkaista uudet talvirenkaat.//Toisaalta hyväksyn metsästyksen, kunhan sitä harjoitetaan luonnon ehdoilla ja saaliseläintä kunnioittaen. Jos joku hiihtää tai juoksee ketun kiinni, syö sen ja tekee turkista rukkaset niin siitä vaan. Ainakin se oli vapaa siihen asti. En usko, että pakastealtaiden kyljykset putoilevat taivaasta.”
Helsingin Sanomat (1.2.2001) (Ote kirjoituksesta Kunniatohtoruus ja tapausten kulku)
”Puukko: Mikä oli ensimmäinen näkemäsi elokuva?
Kaurismäki: Elokuvissa se oli Tarzan. Kun olin kolmevuotias, televisiot alkoivat yleistyä Suomessa. Olen siis saattanut nähdä jonkun elokuvan ennen sitä televisiossa. Orimattilan Kinossa näin kuitenkin ensimmäisen Tarzan-elokuvani.
En muista siitä elokuvasta kuin oikeastaan sen, että arabien näköiset jätkät ajoivat Tarzania takaa. Luultavasti tilanne oli päinvastoin eli Tarzan juoksi heidän perässään, mutta lapsihan ei ymmärrä elokuvan leikkauksesta yhtään mitään.
Puukko: Missä vaiheessa sinusta rupesi tuntumaan siltä, että sinun oma sanottavasi olisi hyvä kertoa kuvien välityksellä?
Kaurismäki: Minä ajauduin nuoruudessani ’hyvät, pahat ja rumat’ -tyyppisten elokuvien katsojaksi. Toisaalta minkälaisia vaihtoehtoja joku Toijalan Kino tarjosi siihen aikaan.
Vaihtoehtoja ei ollut. Vasta Kouvolan elokuvakerho Edwinissä tajusin, että elokuva on muutakin kuin pelkkää koohotusta. Itse asiassa niin kävi yhden näytöksen aikana. Tässä näytöksessä esitettiin peräkkäin Robert Flahertyn ’Nanook, pakkasen poika’ ja Buñuelin Kulta-aika.
Puukko: Miten suhtaudut Tanskassa ja Ruotsissa nyt niin muodikkaaseen dogma-elokuvaan eli siihen että elokuvat kuvataan käsivaralta ja ilman keinovalaistusta?
Kaurismäki: En pidä niin kovin merkittävänä, että kaverit keksii kotivideon uudestaan… Cinema veritehän on jo ollut. Dogman kohdalla on syntynyt paljon melua tyhjästä, mutta siitä vaan jos siltä tuntuu.
Puukko: Mitä pidät nykyisen Hollywoodin tavasta tehdä elokuvia?
Kaurismäki: Se on taantunut jonnekin esikvartiääriselle tasolle sekä teknisesti että sisällöllisesti, enkä ymmärrä miten aikuiset ihmiset kehtaavat näyttää muille sellaista räpellystä. Toki vastaanottajia riittää, mutta kuinka tekijät kehtaavat? Nykyisillä Hollywood-elokuvilla ei ole enää mitään tekemistä oikean elokuvan kanssa. Minusta Hollywood kuoli joskus vuoden 1962 vaiheilla.”
Parnasso 2000/4 (Haastattelija Martti Puukko)
”Ei ole olemassa vaatimattomia aiheita, vain lahjattomia tekijöitä; loputtomasti kuin tyhjät sementtisäkit putoamme muurilta nurmikolle.”
”Suurin rikoksemme (joka samalla veisi olemassololtamme merkityksen, jos sellainen olisi) on konditionaali, taipumuksemme puhua siitä, miten suurenmoisia elokuvia tekisimme, kuinka puhtaasti kuvaisimme elämää, jos meille vain annettaisiin mahdollisuus.
Ei mahdollisuuksia anneta, ne otetaan; lainatkaa kamera, varastakaa filmit sanoi Fassbinder (tai päinvastoin) ja oli oikeassa. Jos intohimoa ei ole, sitä on turha teeskennellä, mutta turhaa on myös luulla, että keskinkertaisuus olisi hyve, että ymmärtäisi jotakin vain siksi, että muut ovat katatonisessa tilassa.”
Filmihullu 1997/2 (Otteita kirjoituksesta Tyhjiä varomattomia lauseita, osa 1)
Montako työtöntä tunnet henkilökohtaisesti?
”Noin 150.”
Harrastatko sisustusarkkitehtuuria?
”Harrastan 40-luvun ja sitä vanhempia huonekaluja.”
Oletko keräilijä?
”Keräilen postimerkkejä, Cadillaceja ja Volgia. Cadillaceja on neljä ja Volgia viisi. Niiden yhteenlasketulla hinnalla saisi uuden Nissanin.”
”En halua, että minut tunnistetaan maitokaupassa. Tai että minulle tullaan puhumaan julkisuuden henkilönä. Pidän suomalaisista. Pidän maitokaupassa käymisestä ja makkaran ostamisesta.”
Aviisi 1996/2 (Haastattelija Minna Joenniemi)
”Elämän tarkoitus on hankkia luontoa ja ihmistä kunnioittava henkilökohtainen moraali ja sen jälkeen noudattaa sitä.”
Helsingin Sanomien kuukausiliite tammikuu 1994 (Vastaus
Espoon Eestinkallion 3 A -luokan kysymykseen ”Mikä on elämän tarkoitus?”)
”Kuinka minä rakastankaan tätä maata, sen luontoa, sen tuhansia järviä ja pimeätä talvea. Mitä se haittaa, että täällä on mahdotonta olla rauhassa. Että kun yrittää kävellä kadulla ihmiset tuijottavat sinua uteliaina kuin kalkkunat sen vuoksi, että toinen hihasi sattuu roikkumaan hieman irrallaan tai että jos haluaa nukkua joku kurkistaa sängyn alta ja kysyy onko sinun varmasti hyvä olla. Ketä se haittaa ettei täällä saa edes olla rauhassa.
Mitä tuo kaikki merkitsee sen rinnalla mikä mietä yhdistää? Että meillä on kanojen tavoin voittamaton halu oppia lentämään. Että meillä on yhteinen kieli ja kulttuuri, sanalla sanoen yhteinen sielu, jonka puolesta olemme tarpeen tullen myös valmiita kuolemaan!
Meissä on jotakin alkuaikojen puhtautta, viattomuutta ennen syntiinlankeemusta.”
Filmihullu 6/1982 (Ote kirjoituksesta Käsikirjoittajan kuolema).
”Useimmat uudet elokuvat nojaavat aina johonkin nurkkaan selkä omituisesti mutkallaan yrittäen siinä asennossa kiinnittää yleisön huomiota sen sijaan että vääntelisivät sille naamaansa mitä hullunkurisimmin kirkontornista tai antaisivat opettavaisen potkun silloin tällöin. Puhumattakaan siitä, että ne repisivät yleisöltä korvat irti.”
Filmihullu 8/80 (Ote kirjoituksesta Baudelaire, kuumehoureita).
”Nyt se on sitten tehty, ensimmäinen suomalainen Elokuva. Tapio Suomisen elokuvaan Täältä tullaan, elämä! sopii elokuvaohjaaja Veikko Aaltosen yleinen ja sinänsä virheellinen määritelmä, että jokaisessa valotetussa sekunnissa on totuus, ja koko totuus.
Tähän sopisikin lopettaa tämä arvio, en katso olevani oikeutettu vähentämään tämän suuren elokuva arvoa kirjoittamalla siitä typerän ja pinnallisen arvion. Lopuksi olisi syytä varoittaa niitä lukijoita, jotka eivät mene katsomaan tätä suurenmoista elokuvaa, tulemasta vastaan pimeällä kujalla (ainakaan Päällysviitta päällä).
Tragedia piilee kuitenkin siinä , että tämän julkaisun vainoharhainen päätoimittaja saattaisi kieltäytyä maksamasta juttupalkkiota näin lyhyestä tekstistä. Televisiokin ostaa elokuvia minuuttihinnan mukaan. Tarkkaavainen lukija varmaankin huomaa, että yritän tällä selittelyllä saada tekstiin vaivihkaa lisää pituutta puuttumalla samalla epä-älyllisillä kommenteilla elokuvaan, jonka arvioijiksi sopisi vain joku Andre Bazin, James Agee tai Jean-Luc Godard, joista kaksi ensimmäistä on kuollut ja kolmas hyvin väsynyt.”
Aviisi 1980/5 (Ote kirjoituksesta Ensimmäinen elokuva, joka oli arvio Tapio Suomisen elokuvasta Täältä tullaan, elämä!)
”Suuret ohjaajat pystyvät romaanien elokuvasovituksissa irroittautumaan alkutekstistä ja luomaan itsenäisen taideteoksen pysyen kuitenkin syvemmällä tasolla alkuteokselle täysin uskollisina. Sen sijaan, että he orjallisesti kuvittaisivat tekstiä, he irroittavat siitä ulottuvuuksia, jotka romaanissa jäävät pohjalle tai sivuutetaan pintavaahtona tai miten vaan. Nämä ohjaajat eivät myöskään kaihda poistaa tekstin kohtauksia ja tehdä uusia elokuvallisempia tilalle. Hyviä esimerkkejä näistä ohjaajista ja elokuvista ja teksteistä ovat vaikkapa Fordin Hyökkäys erämaassa (Maupassant), Hawksin Kirjava satama (Hemingway) ja Altmanin Pitkät jäähyväiset (Chandler). Mutta jalostaakseen romaanin elokuvaksi suuretkin ohjaajat tarvitsevat hyvän käsikirjoittajan.
Aviisi 1980/4 (Ote kirjoituksesta Kadonnut Remarque)
”Kuusikymmentäluvun ”uusi aalto” elokuvassamme oli lyhyt ja sekoileva, mutta osoitti muutamalla elokuvalla (esim. Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Pakkasvirran Vihreä leski), että suotuisissa olosuhteissa elokuvamme mahdollisuudet ovat rajattomat, taivas oli raja. Mutta sitten taivas putosi. Ja se johtui osittain vuosikymmenen vaihteen ohjaajista itsestään, he näet unohtivat että elokuvan perustarkoitus on kertoa tarina. Sen sijaan he jonkin kerran sortuivat kuvittelemaan teesiä, tekemään ”poliittista elokuvaa” aivan nurinkurisesti. Ja nurinniskoin siinä sitten mentiinkin.”
”Vuonna 1974 kaksi pitkää elokuvaa jos näin voi sanoa: Huunosen Karvat ja Spede Pasasen Viu-hah-hah-taja. Se siitä vuodesta.”
”Kun minä tässä Aviisissa muutamassa lopetin typerän juttuni Huunosen Piilopirtistä seuraavasti: ’Piilopirtti auttaa ymmärtämään Speden neroutta’, niin tarkoitin sillä lähinnä sitä, että Spede on joka tapauksessa useimmiten hauska tai on ainakin tehnyt viimeisten kahden vuosikymmenen hauskimmat elokuvat. Mauttomimmillaankin Spede ylittää kirkkaasti sen tason, jolla 70-luvun monet ’komediantekijät’ tuskaisina räpiköivät.”
Aviisi 1980/2 (Otteet kirjoituksesta Elokuvarealismista puskakomediaan)
”Elokuva pitäisi kieltää. Kauriinmetsästäjää ei olisi koskaan pitänyt tehdä ja kuitenkin Kaupungin valot oli lahja skitsofreniasta kärsivälle ihmiskunnalle. Minä en ymmärrä kuinka Michael Cimino voi käyttää tätä taidemuodoista jalointa poeettisena peräsuolenaan.”
”Pakko on auliisti myöntää, että Kauriinmetsästäjässä eielokuvateknisesti ole lopulta nokan koputtamista. Niinpä ratkaisee sisältö. Ja kun se kertakaikkiaan on anteeksiantamaton tulee koko elokuvasta rikos.”
Aviisi 1979/19 (Otteet kirjoituksesta Kauriinmetsästäjä)
”Pimeä huone paljastaa sen pelokkuuden, heikkouden ja vilpillisyyden, jolla suhtaudumme itseemme ja muihin. Kun yhteiskunta on sairas leviää tauti myös ihmissuhteisiin.”
Aviisi 1978/18 (Ote Johan Bargumin romaanin Pimeä huone arviosta)
”Pitsinnyplääjä puhuu niiden ihmisten puolesta, jotka eivät tarvitse kuin hiukan rakkautta ollakseen onnellisia. Sellaisten huomaamattomien ja hiljaisten ihmisten puolesta joita ei ole luotu kestämään kilpailun ja esineellistettyjen ihmissushteiden maailmassa. Menkää hyvät ihmiset katsomaan tämä elokuva.”
Aviisi 1978/8 (Ote kirjoituksesta Hauskoja ja surullisia naisia, joka on Woody Allenin Annie Hallin ja Claude Gorettan Pitsinnyplääjän arvio)